Ajatuksia tulevasta - inttileskeys häämöttää

Elämä on tullut nyt siihen pisteeseen että lukio on käyty loppuun ja valkolakki on saatu päähän. Tulevasta ei ole hajuakaan. En ole hakenut mihinkään kouluun sillä minulta ei löydy tällä hetkellä minkäänlaista motivaatiota opiskeluun, eikä minulla sitäpaitsi ole mitään tietoa minne olisin ylipäätään hakenutkaan. Jään siis välivuodelle ja toivon että saan jonkinlaisia töitä. Katson sitten vuoden päästä minne polku vie.

Tulevaisuuteni riippuu myös poikaystävästäni Jarkosta, joka lähtee nyt heinäkuussa asepalvelukseen Kainuun prikaattiin. Intti on ollut meillä molemmilla varmaan yhtä paljon takaraivossa jo siitä asti kun aloitimme seurustelun. Itseä ainakin ajatus pitkästä erossaolemisesta tuntuu ahdistavalta tällä hetkellä sillä näemme toisiamme melkeinpä joka päivä, ellei niin ainakin joka toinen päivä. Ajatus siitä, että tulemme näkemään vain pari kertaa viikossa (jos edes sitäkään) tuntuu ikävältä. Tiedän että kova ikävä tulee piinaamaan joka päivä ja aika varmaan saattaa tuntua menevän välillä erittäin hitaasti. Olen myös hieman huolissani mahdollisista muutoksista suhteessamme ja Jarkossa itse. Samalla tuntuu että intti saattaa myös vahvistaa suhdettamme ja arvostamme yhä enemmän yhteistä aikaamme sekä toisiamme. Mitä lähemmäksi Jarkon lähtö inttiin on hiippaillut, sitä enemmän olen alkanut miettimään näitä asioita. Olemme myös yhdessä keskustellut läpi nämä asiat ja täten antanut minulle positiivisia ajatuksia intistä. Kun taas yksikseen ajattelen sitä, saan itseni ahdistuneeksi sekä maseentuneeksi. Yritän vain ajatella, että alku on pahin, mutta loppuaika menee varmasti hyvin ja nopeasti.
Olen kiitollinen siitä että minulla on olemassa myös hyvät ystävät ja perhe joiden kanssa voin myös viettää aikaa. Huono puoli lienee se, että kaikki kaverini ovat hakeneet kouluihin ja jos kunnon tuuri sattuu kohdilleen niin he pääsevät opiskelemaan ja muuttavat pois. Tulen siis siinä tilanteessa olemaan hyvin yksinäinen, mutta todennäköisesti näin ei tule kuitenkaan käymään.
Minun on myös opittava arvostamaan enemmän omaa aikaani sekä oppia tekemään enemmän asioita yksikseen. Ostin ylioppilasrahoillani oman järjestelmäkameran, sillä päätin että alan harrastamaan enemmän valokuvaamista. Pyrin tekemään asioita joista pidän, ja toivon myös, että saisi myös jonkinlaisia töitä ettei päivät kuluisi liian hitaasti.

Saa nähdä mikä on elämäntilanne vuoden kuluttua. Onko minulla töitä? Onko minulla tiedossa opiskelusuunnitelmia? Mikä on minun rahatilanteeni? Lähdemmekö Jarkon kanssa rakentamaan yheistä tulevaisuutta? Ei voi tietää. Vain aika voi näyttää, mihin elämän tie vie.

Näiden ajatuksien myötä olen ottanut motokseni ''Carpe Diem'', joka tarkoittaa hetkessä elämistä, tai hetkestä nauttimisesta. Alan herkästi miettimään asioita liian pitkälle ja saan silloin itseni ahdistuneeksi. Yritän tuolloin vain keskittyä siihen hetkeen ja nauttia siitä että tällä hetkellä minulla on asiat hyvin ja antaa tulevaisuuden tulla sitten kun se on tullakseen.


(kuva: Google)

Autiotaloja - jännitystä ja ahdistusta

Viimeinkin keksin tänne jotain mielenkiintoista kirjoitettavaa.
Autiot paikat ovat aina kiehtoneet minua ja haaveena on aina ollut että pääsisi tutkimaan jotain sellasta. Jostain syystä en kokkolalaisena ollut koskaan ennen kuullut että Rimmissä (pieni kaupunginosa / kylä parin kilometrin päässä kaupungista) sijaitsee hylätty nahkatehdas. Poikaystäväni Jarkko kertoi siitä minulle ja kiinnostuin siitä suuresti. Hän kertoi että hän on ollut sielä monta kertaa tutkimassa sitä ja houkutteli minut mukaansa. Eräänä yönä me menimme sinne kahdestaan ja minua jännitti todella paljon. Tämä olisi ensinmäinen kerta kun pääsen oikeasti tutkiskelemaan hylättyä paikkaa. Pienen metsätien päässä se jo häämötti junaradan toisella puolella. Auton valot valaisivat sen seinustaa ja kylmät väreet menivät kehoni läpi. Rakennus näytti erittäin karmivalta. ''Ja me mennään tuonne sisälle?'' tokaisin Jarkolle, ja hän nyökkäsi vastaukseksi.


(kuva: Google)

Kävelimme sitä kohti taskulamppujen kanssa. Kun tulimme sisään, tarrauduin Jarkon käteen että hän saisi johdattaa minua koska hän tunsi tämän paikan entisestään. Kerroksia oli kolme, ja kun olimme menossa ylimpään kerrokseen, näin seinässä tekstin jossa luki ''Pakene vieläkös voit!''. Se nosti karvani pystyyn vaikka tiesin tietenkin että joillain käviöillä on ollut hauskaa kirjottaa seinille. Jarkko oli jo kuitenkin menossa portaita ylös, joten ei minulla ollut muita vaihtoehtoja kun seurata häntä. Vastassa oli ovi joka johti suureen halliin. Kun olimme menneet sisään ovesta, pari sekunttia myöhemmin ovi paukahtaa kiinni täydellä voimalla juuri selkäni takana. Minä kiljahdan ja tarraudun kiinni Jarkkoon. Sain siis pienen sydänkohtauksen, ja kaiken kruunasi vielä ajatus siitä kun mielessäni pyöri se teksi jonka näin rappukäytävässä ennen kun menimme kolmanteen kerrokseen. Saimme siis hiukan ''piristystä'' tähän kaikkeen jännitykseen ja nauraa koomiselle tilanteelle.
  Tämän reissun jälkeen minä halusin ehdottomasti käydä uudestaan tässä paikassa. Kerroin tästä kokemuksesta kaverilleni Metelle (Medulle) ja hän kiinnostui myös tästä paikasta. Aloimme jo suunnittelemaan uutta tutkimusretkeä samaan kohteeseen. Eräänä viikonloppuna lähdimme jälleen keskiyön aikoihin, tällä kertaa kolmen hengen poruukassa, minä, Mette ja Jarkko.

Tämä reissu oli paljon kuumottavampi verrattuna ensinmäiseen vierailuun. Löysimme uusia tiloja sekä rappukäytävän rakennuksen perältä. Menimme niitä pitkin ylimpään kerrokseen ja portaiden päässä jähmetyimme kaikki hetkeksi. Oven takaa kuului askeleiden tapaista ääntä. Se kuulosti myös aivan siltä kuin joku olisi laahannut jotain pitkin lattiaa joka oli täynnä lasinsirpaleita. Pelko siitä, että emme välttämättä olleet ainoat tässä rakennuksessa sai adrenaliinin virtaamaan veressä. Helpotus oli kuitenkin se että laahausäänet paljastuivat rikkinäisiksi sälekaihtimiksi jotka roikkuivat rikkinäisessä ikkunassa ja heiluivat tuulessa. Eikä tässä vielä kaikki. Kävelimme hallin poikki toiseen päähän missä oli toiset rappuset. Kuulimme ulkoa auton ääntä sekä jotain kovaäänistä puhetta. Nyt emme enää olleet ainoat tällä alueella. Päätimme että tämä reissu oli nyt tässä ja lähdimme takaisin autolle. Auto ajoi meitä kohti mutta ajoi vain ohitsemme tehtaan taakse. Kuumotti paljon vielä jälkeenpäin mutta onneksi selvisimme.

Tutkittua Rimmin nahkatehtaan jo toista kertaa kiinnostukseni autiotaloja kohtaan heräsi entistä enemmän. Tutkin paljon että onko Kokkolan seudulla olemassa enemmän autiotaloja, ja pitkän etsinnän jälkeen selvisi että Kokkolassa on olemassa myös hylätty asekoulu. Ei kestänyt kauaa kun otimme Jarkon kanssa enemmän selvää tästä ja menimme tutkimaan tätä paikkaa. Tämä reissu tehtiin hyvin vähän aikaa sitten (27.3).Tämä paikka oli entistä karmivampi verrattuna nahkatehtaaseen. Sen teki rakennuksen ulkonäkö joka oli entistä ränsistyneempi. Huoneita oli myös enemmän sillä siellä oli ilmeisesti asunut porukkaa.
  Minua lievästi sanottuna pelotti sen verran että en voinut olla pitämättä kiinni Jarkosta. Nyt herää varmasti kysymys että miksi minä sitten käyn tutkimassa autiotaloja keskellä yötä jos minua ahdistaa/pelottaa. Koen tämän pelon tai ahdistuksen osana jännitystä, eli se on tavallaan hyvää pelkoa tai ahdistusta, Saimme tälläkin tutkimuskerralla hiukan ''piristystä'' tähän valtavaan kuumotukseen. Rakennuksen ylin kerros oli vintti ja olimme innoissamme siitä että pääsisimme tutkimaan sitä. Paikka oli ahdistava, sillä sisällä oli ''kanahäkki'' varastoja ja kuolleita lintuja lojui siellä täällä. Lattia näytti myös hyvin laholta emmekä uskaltaneet astua peremmälle. Juuri kun kurkottelimme ja katselimme ympärille, kuului kovaa rapinaa ja suhinaa päidemme yläpuolelta. Ääni oli kova ja se sai molemmat säikähtämään, tällä kertaa jopa Jarkon. Sitten selvisi että se joka aiheutti äänen olikin lintu tai lepakko joka oli viettämässä yötään rakennuksen katonrajassa. Saimme siis taas aiheen jolle nauraa, sille, että me säikähdimme viatonta otusta. :) Tämän reissun jälkeen päätimme vielä käydä pyörähtämässä keskustassa.

Tämän haluan kertoa bonuksena!
Ajoimme Jarkon kanssa keskustaan asekoulun tutkimuksen jälkeen. Emme vielä halunneet päättää yötämme tähän joten halusimme käydä vielä pienellä rundilla. Se olikin paha virhe kun saavuimme Sokos Hotel Carlen eteen. Sen alakerrassa on yökerho joka oli ilmeisesti mennyt juuri kiinni ja tie oli täynnä porukkaa, emmekä päässeet ajamaan eteenpäin. Jarkko päätti pakittaa pois, mutta samassa eräs pahassa humalatilassa oleva kaljupäinen mies tuli auton luo ja avasi kuskin puoleisen oven. Hän pyysi kovalla äänellään meitä heittämään hänet ja hänen kaverinsa kotiin. Jarkko yritti kieltäytyä sanomalla että autossa ei olle tarpeeksi bensaa, mutta ei se mitään auttanut. Mies väitti että hän voisi maksaa bensat. Minua alkoi jälleen ahdistamaan, mutta tällä kertaa eri syystä. Miehen kaveri ja hän itse menivät väkisin istumaan auton takapenkille ja heittivät tervehdykset, aivan kun olisimme tunteneet heidät. Siinä vaiheessa minä tarrauduin ovenkahvaan ja olin valmiina painumaan helvettiin siitä autosta, sillä minua alkoi pelottamaan ajatus siitä, jos miehet kävisivät meihin käsiksi tavalla tai toisella. Meillä ei ollut muita vaihtoehtoja kun tarttua hetkeen ja tehdä kuin nämä toverukset halusivat. He eivät onneksi olleet menossa kauas.
  Minä olin niin paniikissa että en uskaltanut paljon liikahtaakkaan. Nojasin eteenpäin ja hengitin tiheästi, yrittäen saada itseni rauhoittumaan ja tajuamaan että tilanne ei välttämättä ollut niin vakava. Tunsin kun yksi miehistä alkoi tökkimään minua selkään ja sanoi ''hei neitokainen, äläs nyt ole noin ujo'' ja nauroi siihen päälle vielä hyvin räkäisellä naurulla. Jarkko onneksi käski hänen jättää minut rauhaan. Hän laittoi kätensä polvelleni ja silitti, yrittäen rauhoitella minua. Se helpotti oloani ainakin jonkun verran. Tarkoituksena oli jättää kaverukset Rytimäen Siwalle, josta he sitten suuntaisivat kotiinsa. He olivatkin sen verran kohteliaita kavereita että he maksoivat heidän matkansa ja kiittivät.

Vaikka tämä tilanne ei loppujen lopuksi ollutkaan niin vakava, se oli silti yksi ahdistavampia kokemuksia mitä olen koskaan kokenut. Jälkeenpäin jäin miettimään kaikkea sitä mitä olisi voinut pahimmassa tapauksessa käydä. Joko mies olisi vetänyt Jarkon ulos autosta ja lähtenyt itse ajamaan sillä, ja miten minun olisi käynyt jos en olisi ehtinyt itse ulos autosta? Olisi ollut myös mahdollista että miehet olisivat uhkailleet meitä jos emme olisi suostuneet kuskaamaan heitä. Pahimmassa tapauksessa olisimme saaneet turpaan tai joutuneet kuristetuksi yms.
Pääasia on nyt vain kuitenkin se että mitään ei käynyt ja kaverukset olivat asiallisia vaikka he olivatkin niin päissään. :D